kasvatus_on_taidetta

Kasvatus on taidetta

28,00 

Marja Dahlström ja Marikki Teräsvirta
Kasvatus on taidetta

Kokeneiden steinerkoulun opettajien laaja esittely Steinerpedagogiikasta

Taitto ja ulkoasu: Tuula Ahlfors
Kannen akvarelli: Marita Karlsson

ISBN 978-952-7001-04-2.
Kuvitettu teos, n. 200 s.

Tilaukset: info@ciris.fi

Osasto:

Tuotekuvaus

Steinerkoulu on maailman ensimmäinen yhtenäiskoulu, joka viettää kansainvälisesti 95. juhlavuottaan tänä vuonna ja kansallisesti 60-vuotissyntymäpäiviään ensi vuonna. Näiden merkkivuosien taitteessa ilmestyy maamme ensimmäinen laaja esittely steinerpedagogiikan ydinkohdista Osuuskunta Ciriksen kustantamana.

Tiedollisen opetuksen ohella steinerkoulun tavoitteena on tukea sitä, että oppilaat voivat löytää kokonaispersoonallisuutensa voimavarat. Sen myötä opetus nähdään luovana prosessina ja opettaja opetustaiteilijana. Tällä tarkoitetaan sitä, että opettaja muuntaa opetuksensa eläväksi, koskettavaksi ja merkitykselliseksi, sanalla sanoen opetustaiteeksi.

Kirjan kirjoittajat Marja Dahlström ja Marikki Teräsvirta ovat kaksi kokenutta ja näkemyksellistä steinerkoulun opettajaa. He kuvaavat oman kokemuksensa ja työnsä perustalta steinerpedagogiikan ydinkohtia tutkivalla ja omakohtaisella otteella. Modernissa teknistyneessä ajassamme he puolustavat erityisesti taiteen ja taiteellisen lähestymistavan tärkeyttä pedagogiikalle ja didaktiikalle.

Kirjoittajien puheenvuorot

Marja Dahlström | Marikki Teräsvirta


Marja Dahlströmin puheenvuoro julkistamistilaisuudessa 3.12.2014 :

Education is the most powerful weapon which you can use to change the world.
Kasvatus on kaikkein voimallisin ase, jota voidaan käyttää maailman muuttamiseen.

Nelson Mandela

Tänä vuonna on vietetty kansainvälisesti Steinerkoululiikkeen 95. juhlavuotta. Steinerkoulu on tänä päivänä maailman laajimmalle levinnyt vaihtoehtoinen koulumuoto. Palatkaamme hetkeksi sen vuoksi Stuttgartiin, jossa painostavana sodanjälkeisenä huhtikuun 23. päivänä Rudolf Steiner, filosofi, ajattelija ja aikakautensa merkittävä inspiroija puhui Waldorf Astoria -tupakkatehtaan työläisille ja johdolle. Steiner toimi siihen aikaan erittäin aktiivisesti tuomalla esiin uuden yhteiskunnallisen virikkeen ja hän keräsi aina huomattavan laajat kiinnostuneiden kuulijoiden joukot esiintyipä hän työläisille tai kulttuurihenkilöille.

Steinerin puheen päätyttyä pidettiin tehtaan johdon ja ammattiliiton kesken kokous, johon myös Steiner oli kutsuttu. Emil Molt, tehtaan omistaja ja Steinerin pitkäaikainen ystävä, esitti idean koulun perustamisesta tehtaan työtekijöiden lapsille. Pyyntö koulun perustamisesta oli lähtöisin tehtaan työntekijöiltä, jotka olivat osallistuneet jo pitemmän aikaa Steinerin pitämille luennoille. Molt pyysi Steineria ottamaan harteilleen perustettavan koulun suuntaviivojen laatimisen ja koulun johtamisen. Molt kertoi, että koulun perustamista varten oli olemassa varoja, joiden käytöstä tähän tarkoitukseen on tehty ammattiliiton kanssa yhteinen sopimus.

Rudolf Steiner suostui pyyntöön ja Emil Molt piti päivää steinerkoulun varsinaisena syntymäpäivänä. Koulu avasi ovensa 7. syyskuuta 1919 Stuttgartin keskeisellä paikalla Uhlandshöhe -nimisellä kukkulalla, josta oli hankittu entinen kahvila- ja ravintolakiinteistö tulevaksi koulutilaksi. Koulu sijaitsee yhä tänä päivänä samaisella paikalla ja muodostaa nykyisin arkkitehtuuriltaan monine goetheanistisine rakennuksineen yhden maailman suurimmista steinerkouluista.

Moltille koulun perustamisen merkitys oli paljon muutakin kuin pelkkä käytännön toimenpide. Vaikeana sodan jälkeisenä aikana hän osoitti sillä tapansa ottaa sosiaalista vastuuta tarjoamalla kansanpedagogisen impulssin – koulumuodon, joka oli avoin kaikille lapsille heidän vanhempiensa varallisuuteen tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Molt halusi antaa mahdollisuuden sille, että koko ihminen saisi käydä koulua eikä vain hänen päänsä. Hän piti tärkeänä ihmisen humaanisuuden ja sosiaalisuuden kehittämistä toisia ihmisiä kohtaan. Pedagogiikan luomisessa ihmisen kehityksen lainalaisuuksia tuli kunnioittaa – koulun hengen tuli olla elämänvoimia virittävää ja täynnä inhimillisyyttä sekä käytännön elämään liittyvää.

Emil Molt oli monella tapaa oman aikansa sosiaalinen uudistaja. Hän oli esimerkiksi ensimmäisten työnantajien joukossa, jotka perustivat työntekijöilleen ammattiliiton. Hän otti myös entiset tehtaansa työntekijät takaisin, kun he palasivat sodasta. Työntekijöille ilmestyi oma kulttuurilehti ja suomalaista työväenopistoa muistuttavat luento- ja keskustelutilaisuudet oli räätälöity hänen arvostamiensa työntekijöiden yhteiskunnallisen ja kulttuurisen tietoisuuden nostamiseksi.

Steiner, joka itse oli Wienin Teknillisessä korkeakoulussa väitellyt tohtori, etsi ensimmäisiksi opettajiksi kouluun eri tieteen ja taiteen aloja edustavia lahjakkaita ja hyvin koulutettuja henkilöitä. Apunaan hänellä oli nuori opettaja Karl Stockmayer, jonka kunnianhimoisena ajatuksena oli uudistaa saksalaista koululaitosta. Ensimmäiseksi luokanopettajaksi löytyi monilahjakas eestiläissyntyinen Herbert Hahn, joka toimi koulussa opettajana aina vuoteen 1961. Hän tuli tutuksi myös Helsingin ensimmäisen steinerkoulun tarkastajana ja kirjoittamansa hienon teoksen Das Genius Europas tekijänä. Kun kouluhallitus teki vuosittain Helsingin steinerkoulussa tarkastuksia, ensimmäinen luokanopettaja Kaisu Virkkunen oivalsi kutsua Hahnin tarkastamaan steinerkoulun steinerpedagogisuutta, eiväthän koulun pedagogiikkaa tarkastamaan tulleet tarkastajat tunteneet alkuun ollenkaan steinerpedagogiikkaa.

Kun ensimmäisen steinerkoulun ulkoiset edellytykset oli saatu kuntoon Stuttgartissa 1919, Steiner kokosi tulevat opettajat yhteiseen seminaariin, jossa hänen tutustutti heidät steinerpedagogiikan perusteisiin. Esitelmäsarjan avulla, joka sisälsi Yleisen ihmisopin, Opettamisen taiteen ja Metodis-didaktisen kurssin sekä lisäksi asiaan kuuluvia seminaariharjoituksia, Steiner luonnosteli uuden koulumuodon pedagogiset piirteet ja ihmiskuvan, jota opettajat toteuttavat työskennellessään oppilaiden kanssa koulun arjessa. Yksi Steinerin johtoteemoista oli jo tuolloin: ” Kasvatus on taidetta, ei tiedettä”.

Toiseksi haluan palata Helsinkiin ja vuoteen 1955. Olin lukion ensimmäisellä luokalla, kun näin sanomalehti Uudesta Suomessa ilmoituksen Steinerkoulun näyttelystä Kauppakorkeakoulussa 1. – 11. tammikuuta:

Työvihkoja, maalauksia ja käsitöitä, jotka havainnollistavat tämän eurooppalaisen uudistuskoulun opetus- ja kasvatusmenetelmiä. Näyttelyn yhteydessä pitää Rudolf Grosse esitelmiä aiheesta: Steiner-Pädagogik – eine Europäische Schulbewegung.

Ilmoituksen lisäksi lehdessä oli kaksi suurta värivalokuvaa, mikä oli 1950-luvulla harvinaista. Kuvat herättivät uteliaisuuteni. Menin yksinäni näyttelyyn. Kauppakorkeakoulun seinät olivat täynnä märkää märälle -tekniikalla tehtyjä vesiväritöitä, joista lähti voimakas värien loisto. Värit lumosivat minut ja koin niiden intensiivisyyden vahvana. Siellä oli myös lasuuritekniikalla tehtyjä vesiväritöitä, joista henki edellisiä keveämpi, salaperäisempi ja lähes huntumainen läpikuultavuus. Taiteellisesti suuntautuneeseen maalaukset tekivät suuren vaikutuksen samoin kuin taidokkaat työvihot, jotka oppilaat olivat itse tehneet tavanomaisten kirjojen asemesta. Myös korkeatasoiset tekstiili-, puu- ja keraamiset työt, joita steinerkoulussa tekevät sekä tytöt että pojat, vakuuttivat.

Kuljin näyttelyssä erikoisen tunteen vallassa: ”Tämä on siis totta! Olen ajatellut, että koulu voisi olla myös toisenlainen, ja tässähän se on”. Näyttelyä varten kuvataideopettajat Gerhard Schnell ja Becker Carus olivat koonneet eri puolilta maailmaa olevista steinerkouluista tämän hienon näyttelyn. Tulevaksi steinerkoulun luokanopettajaksi Sveitsissä opiskeleva kansatieteilijä ja kansakoulunopettaja Maija Juvas oli saanut kansainvälisen näyttelyn järjestettyä Stuttgartista Suomeen ja kotimaassa näyttelyä olivat vastaanottamassa ja rakentamassa maisterit Kaisu Virkkunen, Aijami ja Reijo Wilenius, kansakoulun opettaja Helmer Knutar, ja steinerkoulua aktiivisesti puuhaavat Ulla Blomberg ja Piu Jalas.

Ylioppilaaksi tultuani aloin opiskella kasvatusoppia ja taidehistoriaa. Se oli enteellistä, teinhän myöhemmin elämäntyöni koululiikkeessä, jossa opettaminen nähdään taiteena ja opettaja opetustaiteilijana. Kuuntelin innostuneena professori Matti Koskenniemen mielenkiintoisia esitelmiä 1920-luvun reformipedagogiikoista. Yhdessä ainoassa kasvatusopin historiaa käsittelevässä teoksessa törmäsin petiitillä painettuihin kappaleisiin reformipedagogiikoista. Suorastaan ahmin yhdysvaltalaisten Deweyn, Kilpatrikin, ja Pankhurstin sekä eurooppalaisten Montessorin, Freinet´n ja Steinerin ajatuksia. Raitiovaunussa tapasin Ulla Blombergin, joka tiedusteli aineyhdistelmääni. Kerroin hänelle myös, miten innostunut olin reformipedagogiikoista. Hän kertoi, että Helsinkiin oli jo perustettu steinerkoulu, jonka perustamisessa hänkin oli ollut aktiivisesti mukana. Kerroin, että haluaisin päästä tutustumaan siihen. Sain häneltä Kaisu Virkkusen puhelinnumeron. Lopun te jo arvaattekin.

Lähtökohtani steinerpedagogiikkaan oli kauppakorkeakoulun näyttelyn herättämä taiteellinen elämys ja käytännössä saamani kokemus opetuksesta juuri aloittaneessa steinerkoulussa. Opiskeluaika Sveitsissä toi siihen syvällisemmän, kansanpedagogisen ulottuvuuden, jonka koin erityisesti omakseni. Jokaiselle lapselle kuuluu hänen perhetaustastaan ja vanhempiensa varallisuudesta riippumatta pitkä, yleissivistävä peruskoulutus. Sen aikana pyritään siihen, että oppilas saavuttaa nykyelämän edellyttämän tiedollisen perustan, jolle hän voi rakentaa myöhemmän ammatillisen koulutuksen. Monipuolisen, koko kouluajan jatkuvan taiteellisen työskentelyn tarkoituksena on auttaa oppilasta saamaan kosketuksen omaan yksilöllisyyteensä ja pyrkiä avaamaan hänelle ikkunoita jokaiselle ihmiselle kuuluvaan kulttuuriin.

Nopeasti muuttuva maailma vaatii ihmiseltä vahvaa yksilöllisyyttä – minuutta, joka on perusta luovuudelle, rohkeudelle ja joustavuudelle. Luokkayhteisön samana pysyminen, oppilaiden keskinäiset sekä opettajien ja oppilaiden väliset pitkät ihmissuhteet luovat oppilaille sen monipuolisen sosiaalis-yhteisöllisen turvakehyksen, josta he voivat koulun jälkeen ponnistaa itse valitsemalleen opiskelu-uralle voidakseen sen jälkeen luoda itsenäisesti omannäköisen elämäntiensä.

Ensi syksynä Suomessa vietetään kansallista juhlavuotta, kun steinerkoululiike täyttää 60 vuotta lähes 30 kouluineen ja yli 40 päiväkoteineen. Ensimmäinen steinerkoulu ei olisi voinut syntyä ilman tulisieluisia opettajia ja vanhempia, jotka uskoivat, että virallisen koulujärjestelmän rinnalle tarvittiin uudenlaisia näkemyksiä avaava koulutuspoliittinen vaihtoehto. Sellainen, joka voi laajentaa käsityksiä lapsen kehityksestä, vanhemmuudesta, kasvatuksesta ja opettajuudesta. Sain kokea jo nuorena, miten ideat kantavat ja realisoituvat maailmassa, kun niissä on riittävästi substanssia.

Nykyisten steinerkoulun opettajien toivoisin näkevän ja luottavan rohkeasti steinerpedagogiikan antamiin keinoihin, joilla oppilaat saavuttavat hyvän yleissivistyksen, realistisen kuvan omista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan sekä hyvän itsetunnon, luovuutta ja joustavuutta, joilla kohdata nykyelämän haasteellinen ja monimuotoinen elämän todellisuus.

Kirjamme on puheenvuoro kasvatuksen taiteellisuuden puolesta ja merkityksestä. Samalla se on puheenvuoro lapsuuden, vanhemmuuden ja opettajuuden puolesta ja merkityksestä. Käsityksemme mukaan nykyisin lapset ja nuoret, vanhemmat ja opettajat tarvitsevat vielä enemmän kuin 1955 Suomen ensimmäisen steinerkoulun saadessa alkunsa, steinerpedagogiikan suosittamaa viipymistä lapsuuden äärellä ja jatkuvaa keskustelevaa yhteyttä nuoruusikää elävien oppilaiden kanssa. Vain rauhassa aikuisten turvallisessa suojassa eletty lapsuus, jossa on saanut nojata tarvitsemansa ajan aikuisiin, tuottaa itseensä luottavaa tosi aikuisuutta. Pidämme myös vanhempien ja opettajien sekä eri harrastuspiirien ohjaajien ylläpitämää nuorten kanssa käytävää jatkuvaa keskusteluyhteyttä tärkeänä. Se auttaa ja edistää nuorten kokemusta siitä, että he kokevat tulevansa nähdyiksi, kuulluiksi ja hyväksytyiksi omana itsenään – kokemus, jolla on syvä ja laajakantoinen merkitys. Kokemus omasta arvokkuudesta antaa nuorten itsetunnolle eväät koko elämäksi. Sen omaava osaa kuunnella ja arvostaa toisia ihmisiä, liittyä ja tehdä yhteistyötä heidän kanssaan.

Molemmat kirjan tekijät haluamme lämpimästi kiittää kustannusosakeyhtiö Ciristä, joka rohkeasti uskoi kirjaamme, ja otti sen kustannettavakseen. Olemme iloinneet työskentelystä koulumme entisen oppilaan, Ciriksen toimitusjohtaja Yrjö Mäenpään kanssa saumattomasta yhteistyöstä.

Marja Dahlström


Marikki Teräsvirran puheenvuoro julkistamistilaisuudessa 3.12.2014 :

Hyvä juhlayleisö

Sain tulikasteeni luokanopettajana helsinkiläiskoulussa, johon oli 70-luvun puolivälissä vähintäänkin yhtä pitkät jonot kuin steinerkouluun konsanaan. Kysymys oli neljän kuukauden sijaisuudesta neljännessä luokassa. Järjestyshäiriöitä ei ollut, mutta työskentely luokassa oli innotonta, ”been there, seen it” asenne vallitsi.
Vietimme kesät meren rannalla. Mökkimme oli pieni ja sadepäivinä rakentelimme lasten kanssa rannoilta kerätyistä kaislanpätkistä pienoistaloja. Joka syksy toin säkin tai pari kaisloja pahojen päivien varalle kaupunkiin. Vein säkit ensimmäisen sijaisuusviikkoni kuvaamataidon tunnille ja oppilaat ryhtyivät töihin. Pääseminen tekemisen virtaan sujui itsestään, työ opetti tekijäänsä.
Tunnin lopulla luokka oli täynnä miniatyyritaloja ja säkit tyhjät. Lattialla ei ollut ainuttakaan kaislanpätkää. Näitä tekemiseen uppoutumisen ja tekemisen riemun hetkiä olen yrittänyt sisällyttää mahdollisimman monen eri aineen tunneille. Oppilaiden oman tekemisen ja syvän keskittymisen mahdollisuuksien arvo on mittaamaton.
Kuvaamataidon tunnin jälkeen oppilaat lähtivät välitunnille ja minä menin opettajainhuoneeseen. Kerroin kokemuksistani luokassa nojatuolissa istuneelle miesopettajalle. Sain nelisanaisen vastauksen: ”Aivot eivät ole peukalossa.”

Vastaus kuvastaa sen ajan kasvatusajattelua. Monet vuosisatojen aikana kehitetyt hyvät koulukasvatuskäytänteet hylättiin silloin merkityksettöminä, vanhanaikaisina tai vaivalloisina. Turhana painolastina, joiden arvoa ei tieteellisesti tutkittu. Mutu riitti. Peruskoulun myötä esimerkiksi kertomuksellisuus opetuksessa hiipui sitä mukaa kun vanhat kansakoulunopettajat siirtyivät eläkkeelle. Monet hylätyt kasvatuskäytänteet olivat kuitenkin peruja ajoilta, jolloin käsitys aivojen plastisuudesta oli vielä vallitseva tulkinta kuten esimerkiksi Jean Jacques Rousseaun teoksessa Emile vuodelta 1762.
Monet näistä ikivanhoista koetelluista ja hyviksi osoittautuneista käytänteistä ovat säilyneet steinerkouluissa tähän päivään saakka. Niiden toimivuus on nykyisin osoitettu esimerkiksi aivokuvannuksen keinoin monissa eri tutkimuksissa.
Jotkut pitävät steinerpedagogiikkaa auttamattoman vanhanaikaisena. Sitä se ei suinkaan ole. Ihmisen kasvun ja kehityksen lakeja kunnioittava pedagogiikka pysyy aina ajan hermolla. Se elää ajassa ja pystyy vastaamaan kunkin ajankohdan erityisvaatimuksiin erinomaisesti tinkimättä peruslähtökohdistaan. Neuro- ja kognitiotieteiden tutkimukset sekä Suomessa että maailmalla osoittavat steinerpedagogiikan ainutlaatuisuuden. Meidän kannattaa iloita ja olla ylpeitä siitä, että pedagogiikan vahvuudet on löydetty myös koululiikkeen ulkopuolella.

OECD:n Pisa-tutkimusosaston johtaja Andreas Schleicher toteaa haastattelussa, että maailmassa on paljon hyviä kouluja esimerkiksi Suomessa, Hong Kongissa ja muualla, mutta steinerkoulu on ylivoimainen, koska sillä on selkeä visio ja koeteltu kokonaisnäkemys kasvatuksesta. Hän on itse steinerkoulun kasvatti ja steinerkoululaisten isä.

Istuin viime viikolla tilaisuudessa, jossa Helsingin yliopiston professori kertoi, miten taitavia ja hyviä hänen laitoksensa ensimmäisen vuoden opiskelijat olivat. Hän kiitti suomalaisen koululaitoksen tuloksellisuutta. Hän kiitteli myös viidennen vuosikurssin opiskelijoiden hankkiman tiedon määrää, mutta valitti sitä, että heidän narratiiviset taitonsa ovat olemattomat. Pelkät tiedon sirpaleiden luettelointitaidot eivät kanna pitkälle. Monet tohtoriopiskelijoiden kouluttajat päivittelevät jatkuvasti huippulahjakkaiden opiskelijoittensa puutteellisia kirjallisia ilmaisutaitoja.
Steinerkouluissa tehdään loistavaa työtä äidinkielen saralla. Olen iloinen, että saimme järjestää kirjamme julkistamistilaisuuden Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa. Sisääntulo-oven ylle on kirjoitettu, että tämä rakennus on rakennettu suomalaisen kirjallisuuden suojaksi. Steinerkoulut puolestaan ovat lapsuuden ja nuoruuden turvasatamia. Ne pystyvät antamaan oppilailleen vahvat kokemukselliset juuret kielelliseen kulttuuripääomaan ja hyvät äidinkielen taidot. Olen varma siitä, että steinerkouluissa oppilaat oppivat jäsentämään tietonsa ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi.

Viikko sitten istuin kahdeksan tuntia lentokoneessa singaporelaisen kolmen sukupolven perheen vieressä. Nelivuotias poika ei noussut kertaakaan penkistään. Hänellä oli tabletti kädessään kuusi tuntia ja hän nukkui kaksi tuntia. Kuuden tunnin ajan jokainen neliösentti tabletin näytöllä oli liikkeessä, täynnä erilaisia tapahtumia ja pojan silmät naulittuina niihin. Jos pojan äiti ja isoäiti olisivat lukeneet pojalle, hän olisi saanut mahdollisuuden täydentää kertomusten tauot ja aukkopaikat mielikuvituksellaan. Hän olisi saanut kokea kertomukset yhdessä aikuisten kanssa ja jakaa niiden ilot ja surut heidän kanssaan. Nyt äiti nukkui vieressä ja isoäiti seurusteli toisten matkustajien kanssa.
Lentokentillä näkee monenlaisia perheitä, toisten lapset siirtyvät kärrynpyörillä terminaalista toiseen ja toisten polvenkorkuiset lapset kulkevat vanhempiensa vanavedessä saman matkan irrottamatta kertaakaan silmiään tableteistaan.

Tableteilla on aikansa ja paikkansa. Vanhoja hyviksi osoittautuneita käytänteitä ei kannata suin päin hylätä vain sen vuoksi, että ne ovat vanhoja. Myös rinnakkaiselo on mahdollista. On kuitenkin muistettava, että aivojen muokkautuvuus on suurimmillaan pikkulapsuudessa, ei ole yhdentekevää miten pienet lapset aikansa käyttävät.
Kaikkea vanhaa ei myöskään kannata purematta niellä. Noin vuodesta 1860 vuoteen 1960 aivot nähtiin eräänlaisena tarkkaan rajattuna koneena. Muita näkemyksiä ei suvaittu. Tuo nykyisin täysin hylätty käsitys luo pitkän varjonsa vielä nykyhetkeenkin. Moniin ongelmiin etsitään edelleen ratkaisuja vanhentuneesta oppilaiden omaksumiskyvyn rajallisuuden näkökulmasta kuten esimerkiksi tämän syksyn kaunokirjoituksesta luopumiseen liittyvässä keskustelussa.”On täysin perusteltua, että kaunokirjoituksesta luovutaan ja aletaan opettaa 2000-luvun taitoja, joita lähes kaikki tulevat myöhemmin opinnoissa ja työelämässä tarvitsemaan.” kirjoittaa esimerkiksi helsinkiläislehtori HS:n mielipide palstalla.
Miksi ihmeessä olisi pakko valita tekstinkäsittelyn ja kaunokirjoituksen välillä. Molempia taitoja tarvitaan. Taitojen ja kykyjen kehityksellä ei ole ylärajaa. Merkitystä sen sijaan on sillä, missä vaiheessa ja miten asiat opetetaan, kuten myös sillä, miten mielekkääksi opettajat opettamisensa kokevat. Oppilaat vaistoavat vainukoiran varmuudella opettajiensa innon tai innottomuuden.
Helsinkiläinen yläasteen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori puolusti myös kirjoituksessaan tekstausta käsin kirjoittamisen muotona. Aivotutkija näkee asian toisin, sidottu kaunokirjoitus on aivojen muotoutumisen kannalta täysin ylivoimainen tekstaukseen verrattuna. ”Kun kirjoitamme ajatuksen, aivomme muuttavat sanat, jotka ovat symboleja, sormien ja käsien liikkeiksi. Kun tekstaamme, jokainen kirjain kirjoitetaan erikseen vain muutamalla kynän liikkeellä. Tämä ei ole erityisen vaativaa aivojen kannalta. Kun kirjoitamme sidotulla kaunokirjoituksella, joudumme liittämään yhtäjaksoisesti hyvinkin monta eri kirjainta, jolloin aivot joutuvat prosessoimaan monimutkaisempia liikkeitä.”

Satojen vuosien ajan kouluissa annettiin oppilaille tehtäviä, joiden tavoitteena oli vahvistaa oppilaiden oppimis- ja omaksumiskykyjä. Esimerkiksi käsialaan kiinnitettiin paljon huomiota. Kysymys ei ollut pelkästä motorisesta vahvistamisesta, haluttiin lisätä lukemisen nopeutta ja sujuvuutta. Pitkien runojen ulkoa opettelu äidinkielellä ja vierailla kielillä vahvisti puolestaan oppilaiden kuulonvaraisen muistin kehittymistä.

Käsin kirjoittaminen on aina myös tahdon ponnistus. Vihkotyöskentely, omien työkirjojen laatiminen vuodesta toiseen vahvistaa oppilaiden tahtoa siinä missä taiteellinen toiminta ja taiteelliskäytännöllinen työskentelykin. Ikäkausiajattelun lisäksi aivojen muovautuvuus oli yksi Steinerin lähtökohdista. Christof Wiechertin mukaan Steinerin uraa uurtavin uudistus kasvatuksen alueella oli hänen tekemänsä täydellinen paradigman muutos. Tahto ja tunne nousivat pääosaan luokanopettajavaiheessa ja ajattelun vuoro tuli vasta sen jälkeen, mutta voimakkaana. Tanskalainen entinen steinerkoulun oppilas kuvaa luokanopettajavaiheen jälkeistä kouluaikaansa koulun Rolls Royce vuosina. Heiltä vaadittiin paljon, mutta he myös saivat paljon, hän toteaa.
Toinen entinen tanskalaisoppilas puolestaan kuvaa vihkotyöskentelyä seuraavasti: ”Työkirjamme olivat valtavan tärkeitä. Perinteisessä koulussa opit sen, mitä oppikirjoihin on kirjoitettu. Kun laadit itse työkirjasi, kuten me teimme, opit oppimaan. Opit suhteuttamaan uudet tietosi vanhoihin tietoihisi. Juuri tämä oli minulle tärkeintä koulussa.”

Toinen kuluneen syksyn kasvatusaiheisista keskusteluista on koskenut pienten lukioiden kohtaloa. VATTin tekemä tutkimus tuo esille pienten lukioiden hienot saavutukset. Pienet lukiot ovat pystyneet nostamaan oppilaittensa suoritustasoa merkittävästi lukiovuosien aikana. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että saadut tulokset jäävät pelkkään kuriositeetin asemaan, vaikka Suomessa on juuri nyt suuri poikien syrjäytymisongelma. Luulisi, että jokainen, joka on tiedostanut tilanteen, tarttuisi jokaiseen oljenkorteen, josta saattaisi olla vähänkin apua. Pienissä lukioissa syrjäytymisvaara on pienempi. Syrjäytymisongelman kasautuvat kustannukset pitäisi myös rinnastaa tavoiteltujen lukiosäästöjen kustannuksiin.
Steinerkoulujen osalta unohdetaan usein se, että miltei sadan vuoden ajan koulut ovat tarjonneet karsimattomille oppilassukupolvilleen lukio-opetusta hyvällä menestyksellä. Jokaisen steinerkoulun luokanopettajan jokaisella luokalla on ollut yksi tai useampi muita oppilaita tuntuvasti hitaampi oppilas. Jotkut näistä oppilaista saavat muun luokan kiinni kuudennella luokalla, toiset vasta luokanopettajavaiheen jälkeen. Näille oppilaille 12-vuotinen yhtenäiskoulu on ollut pelastus. Hyvin monet heistä ovat myös vihdoin ’herättyään’, puhjenneet kukoistukseen ja luonnollisesti osallistuneet ylioppilaskirjoituksiin luokkatovereittensa kanssa.

Yhtenäiskoulurakenne on antanut heille mahdollisuuden varttua oman kasvunsa lakien mukaisella tavalla antamaan oman panoksensa, kun omat voimat ovat vahvistuneet.

Tavallisten koulujen hylätyistä arvosanoista luokilla 1-12 Yhdysvalloissa ¾ on poikien arvosanoja. Poikien tilanne on vaikea kaikissa länsimaissa. Monen poikaoppilaan vanhemmat ovat olleet kiitollisia siitä, että heidän poikansa ovat saaneet varttua rauhassa steinerkouluvuotensa ilman karsituksi tulemisen pelon paineita. Sen seikan, että steinerkoulu pitää huolta poikaoppilaistaan, pitäisi jo yksinään olla riittävä syy tukea steinerkoulujen lukioiden elinkelpoisuutta täysimittaisina steinerlukioina.
Lukiokeskustelua käydään laput silmillä niin kauan, kun poikien mahdollisuuksiin ja selviämiseen ei kiinnitetä riittävästi huomiota. Millaisia ovat lukiot, joissa pojat kukoistavat tai edes selviävät syrjäytymättä, ovat kysymyksiä, joita ei voi sivuuttaa. Vanhempien on pidettävä keskustelua yllä. Tulisieluisia vanhempia tarvitaan joka vuosikymmenellä. He näkevät asioiden ytimeen ja keksivät luovia ratkaisuja. Vanhempia istuu myös päätöksenteon avainpaikoilla ja osa toimii asiantuntijoina erilaisissa organisaatioissa. Opettajat voivat yhdessä vanhempien kanssa saada paljon aikaan.

Steinerkoulu on ajankohtainen joka vuosikymmenellä. Suomessa katoaa vuosi toisensa jälkeen peruskoulun päätyttyä osa ikäluokasta tietymättömiin, syrjäytymisen mustaan aukkoon. Ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi on etsittävä kaikilta tahoilta.
Mielestäni steinerpedagogiikan kokemusten pohjalta voidaan löytää auttamiskeinoja. Meidän on opittava puhumaan suurelle yleisölle kaikesta siitä hyvästä, jota olemme omin silmin nähneet ja kokeneet kouluissamme. Meillä on roppakaupalla asiantuntemusta. Olemme nähneet valtavan määrän pitkiä kehityksen kaaria ja saaneet kokemuksia monista oppilaita koskevista selviytymistarinoista. Emme pysty lunastamaan oikeutustamme tiennäyttäjän rooliin ilman omaa aktiivisuuttamme vaikeiden nuoria koskevien yhteiskunnallisten ongelmien käsittelyssä.

Me voimme auttaa omia oppilaitamme toimimalla jokaisen ikäluokan nuorten hyväksi. Valitkaamme yhteinen teema ja yhdistäkäämme voimamme yhteisen päämäärän hyväksi. Taideaineiden ja taiteellisen toiminnan steinerkoululaisille tuomaa rohkeutta ja uskoa omiin voimiin tarvitsevat kaikki nuoret kouluistaan riippumatta. Kaikkien nuorten on saatava kokea uskaltavansa hypätä liikkuvaan junaan kouluvuosiensa jälkeen.

Marikki Teräsvirta